Kelatkaa miten sairasta

Aamulla olis työvuoro. En saa unta koska olen raivon vallassa. Taas.
Välillä tulee selkeästi konkreettisesti mieleen kuinka sairaalla tavalla jutut on. En ala selittämään pohjateorioitani, ja vaatii ehkä hieman ajattelua sinultakin haluta ymmärtää asia kuten sen tarkoitan. Yksinkertaisimmin sanottuna ajattelen asioita tasapainon kautta. Sen, että miten asiat ovat siihen nähden vinksallaan, ja mikä taas olisi kaunista. Siihen nähden että toisella on kikkeli ja toisella vehje sisäänpäin, miten eritavalla meitä kohdellaan, en pysty ihan käsittämään.

Musiikkibisnes on kai tunnetusti misogyyninen yhteisö. Tai ainakin sitä varjellaan välillä naisilta kovinkin ottein. Tietenkin naiset on se mielihyvänlähdepääoma, josta miehet musiikkibisneksellä luomallaan vallalla taistelevat. Ei se muuten olisi niin esineellistävää ja väkivaltaista. Joo.

Mietin ihan sellaista (törmäsin eilen tähän tilanteeseen) mikä tuli eteen, siis minkä jouduin taas todistamaan...:
että kun mies menee naisille puhumaan musiikista hän on pyhimys, mutta kun nainen menee miehille puhumaan musiikista hänet heitetään roviolle. Ja sit naisten oma juttu on joku SYNNYTYS, mikä nyt on maailman kivuliain asia.

Siis eihän tämä toki mikään uusi juttu ole. Mietin kaikkea muuta sen ympäriltä liittyen kaikkeen. Sairasta että tämä kuvio silti tuntuu vieläkin itsepintaisesti olevan. Mitähän mä sanoisin ekaks? Tää tekstinsyöttökin sekoilee kun ei muuta voi. Tietenkin se pettää alta. Mutta jatketaan:


Mietitään. Tietenkin mies haluaa pitää kiinni vallasta ja vapaudesta nauttia, jos hän on sen aseman saavuttanut. Yleensä tähän kyllä synnytään. Piippeli. Mutta toki jos se voi päteä ja hurmata siellä ja täällä ja kaikkialla nippelitiedoillaan se tekee sen. Kyllä siitä saa mielihyvää kun kone kehrää. Kaikkialla voi päteä, tässä ikävässä tilanteessa kun naisetkin vielä ottavat joukkoonsa.

Mutta nainen ei voi tätä tehdä! Eihän johtajanainen ole edes mielenkiintoinen, vaan sitävastoin aika epäkiitollisessa asemassa, ihan siitäkin nähden ettei hän paljon sitä kiitosta saa vaikka tekisin suurimman työt (jonka hän yleensä jouTUU tekemään koska naisen pitää olla parempi päästäkseen korkeisiin virkoihin). Miehellä on pääsy kaikkialle yhteiskunnassa, koko pelikentälle. Naisella vain tiettyyn viivaan asti kentällä.


Latinan kurssilla kerrottiin historiasta sen verran, että oikeasti alkuperäisissä Olympialaisissa kisat oli tarkoitettu vain miesten katsottavaksi ja kisattavaksi. Ja nainen saatettiin tappaa jos hän olisi tullut alueelle. Oli niin pyhästi varjeltavaa, ettei nainen saanut nähdä alastonta miestä. Miehet kisasivat siis alasti. Ja meidän länsimainen patriarkaalinen sivistyksemmehän on latinalaisesta Kreikasta ja Rooman valtakunnasta peräisin. Siellä voitetut sodat suosivat tällaisia jälkeläisiä syntymään, joista on tullut Eurooppa.


Kulttuurimme on sieltä peräisin, naisia tappavasta ja esineellistävästä sotaisasta yhteiskunnasta. Ei lähelläkään matriarkaattia, tai mitään tasa-arvoista. 

Takaisin siihen musabisnekseen ja vapauteen ja kaikkivaltiuteen. Eihän mies voisi jäädä antamaan naiselleen paljoa mielihyvää, jos hänellä on "mahdollista saada paljon enemmän". Eli itsensä ja omaisuuden kerääminen itsensä ympärille. Miettikää aikaa, jonka mies haluaa antaa naiselleen tuottaakseen tälle mielihyvää: hyvin minimaalista. Suurin aika menee siihen että sitä kerätään itselle. Ja naisella ei ole tähän samanlaisia mahdollisuuksia, edellä esitetyn kentän ja sen rajauksen esimerkin havainnollistaessa. Jos on mahdollisuus voittaa, toki se tehdään. Toisten kustannuksella, tietenkin. Oman naisen kustannuksella.


Pelataanko sillä vain aikaa kuitenkin loppujen lopuksi? Kai tuo etulyöntiasema loppuu jossain vaiheessa. Hyväksymmekö enää näitä itsekkäiksi havaittuja yksilöitä joukkoomme?


Palaan vielä tuohon herkulliseen ja tuskalliseen teoreemaan. Eikö naiset voi pelata koko kenttää? Tottakai voi. Ei ihan vielä ehkä. Onko aina jollakulla etuoikeus? Ehkä ikävä kyllä saattaa olla, mutta olen kyllästynyt siihen että se on monilla heikoimmilla. Siis jotka ovat saaneet sen pippelinsä, eivät ansioidensa mukaan. Olen kyllästynyt siihen, että minua sorretaan. Kyllä, se on minulta pois. Se tehdään aiheetta. Olen kyllästynyt siihen että en voi saada yhtä paljon mielihyvää kuin miehet, joilla puolestaan on joukkovoima puristaa se meistä altavastaavista ja yleisöstä irti. Se on väärin. Minä haluan puolestani, edes puolet elämääni - alkaen nyt - saada enemmän mielihyvää, ja jopa ansiosta. Puhtaasti: haluan enemmän mielihyvää, tarvitsen sitä.


Voisin saada mielihyvää miehestä. Niinkuin mies voi saada sitä naisesta. Yleensä siinä vain käy niin, ettei mies "ole valmis" tähän. (!) Naiset, jopa minä, hävettää tunnustaa, olemme ehkä yleensä "valmiimpia" sen sijaan antamaan sitä miehille. Meidät asetetaan siihen, kyse ei ole vapaasta tahdosta ja sen valinnoista puhtaalta pöydältä. Silti hämmästyn kuinka itse tähän vajoan ja asetun tekemään näin, tai sitten mies vain saa minut kuvittelemaan verbaliikallaan että olisin muka valmiimpi. Tosiasiassa ei se mene niin, ainakaan loppuun asti. Sitten ei voi kumpikaan saada toistaan.


Naisena ja tasapuolisena ymmärrän että se olisi tasapuolista, jos mies ja nainen nauttisivat toisistaan yhtälailla. Yksinkertaisesti: en ymmärrä miksei näin tunnu käyvän. Minä teen pitkään valmistautuneena uhrauksia, tottakai, ja rajoituksia itselleni, jotta voin olla antamassa miehelle sitä mielihyvää. Tai ei ne edes tunnu uhrauksilta ja rajoituksilta, koska ne tulee aikalailla luonnostaan, mutta olen huomannut että miesten sanoilla ne ovat uhrauksia ja rajoituksia, ainakin kuin heidän itsensä pitäisi tehdä/olisi mahdollisuus samat jutut naiselle.


Pohja-ajatukseni on: miksi mies ei tee naiselle yhtä paljon mielihyvää. En voi edes käsittää sitä, että ns. itsekkyyden takia, koska luulisi ettei siitä itsekään hyödy/nauti (enempää) jos tekee sen vain itselleen ja lypsää sen muista. En käsitä. Pitääkö naisen sitten pyrkiä samaan ilkeyteen? Ilmeisesti pitää. Jos olemme miehisiä, meidän täytyy myös sotia samoista raaka-aineista miesten kanssa. Tuntuu että on pakko, ja en haluaisi. Eikö jompikumpi voisi luovuttaa ja tulla vähän vastaan? Se toinen ehkä vuorostaan? Pitää alkaa pelata koko kenttää. Ei voi olla kaunis ja söpö, täytyy olla kaunis ja vaarallinen.


Minua ei kiinnosta mies joka voi tehdä itselleen enemmän mielihyvää kuin minulle, tai minä voi itselleni. Toki jos toinen nyt sattuu olemaan enemmän vapaana kuin toinen, mutta hänen pitäisi silloin auttaa sitä häkissä olevaa. En käsitä rakkautta muuten. Ei se saa olla väkivaltaista, ei se voi olla. Miten joku voi edes järjestäen katsoa itsensä ihmiseksi, jos oma jengi "rakastaa" sellaisia, jotka tekevät sen oman heikomman asemansa puolesta ja vain siksi? Typistetty rakkauden välineeksi? Jotka ovat heikompia asemassaan, jonka nämä "rakastajat" heille tekevät? Eikö "kädet pois niin pannaan" -asenne ole rakkautta nähnytkään, ja enemmän hyödyntämistä?


Ja en nyt voi edes mainita enempää siitä synnytyksestä.


Tulihan tästä aika teoreettinen.